Kolmen vuosikymmenen oleskelu Ilomantsissa eli Pogostalla, on jättänyt omat jälkensä minun persoonaani, sekä tietysti kirjalliseen tuotokseen kuten muuhunkin elämään. Ilomantsia voisi hyvin verrata suureen, aukeaan suohon; sinne osuessaan saattaa kokea äärimmäistä rauhaa ja turvallisuutta, katseen tavoittaessa metsänreunat kaukana ympärillä, ylle kaartuvan taivaan ( kenties pilvettömän ), ja toisaalta yksinäisyyttä, oman olevaisuutensa äärimmilleen pingottuvaa yksilöyttä, samankaltaisuuden puutetta. Ilomantsi kuplii ja pulputtelee saappaiden jäljissä kuin ei osaisi olla nauramatta. Kuitenkin, keskelle aapaa päästyään kulkija huomaa suon imaisevan jalat murahtelevien rahkasammaleisten huulien väliin, eikä siitä ole irtautumaan kuin nopeaälyisten ja erityisen vahvajalkaisten yksilöiden. Ilomantsiin saattaa jäädä ollakseen, melkein huomaamatta. Sielun saapas, se vaan ei irtaudu suon sylistä.
Mikäs siinä on ollessa, syliä myöten sammalissa, katsellen kurkien lentoa, maistellen rahkalle kypsyviä kultaisia marjoja. Tai mikä olisi, mutta kurjet huutelevat hyvästejä ja hyvä lakkavuosi, se odottelee toistaan joskus sen seitsemän vuotta.
Ei pidä pilkata Pogostaa. Kyllä mie piän, sen verran että olen itse oman pienen varteni voimalla uurastanut Ilomantsin eteen, tai kasannut risujani sen jalkojen juureen, miten vaan.
Ilomantsiin minua kytkee paitsi keskeneräinen asuntolaina, myös muutama hauska harrastus, kuten Lauluyhtye Lempo. Sen tiimoilta ja muutenkin, olen raapustellut Ilomantsiin liittyviä tarinoita. Täältä löydät joitakin niistä.
Runoja Ilomantsista:
Tarinoita Pogostalta: